The Log Book

Teksti on suomennos the Log Book lehdessä julkaistusta artikkelista, elokuulta 2016.(nro. 67 ).The Log Book on puupolttoiseen keramiikkaan erikoistunut kansainvälinen julkaisu.

Mitä välii?

Jos 2000-luvun Suomessa päätyy puupolttoisen keramiikan tekijäksi, muutamalla sattumallakin on osuutta asiaan. Syksyllä 1993 tapasin uusi-seelantilaisen vaihto-oppilaan. Ben Stevens asui naapurissani ja tiemme kohtasivat kun kävimme samaa lukiota. Meistä tuli parhaat ystävät seuraavan vuoden ajaksi.

Matkustin ensimmäisen kerran Uuteen-Seelantiin 1999. Olin 24-vuotias ja hain suuntaa elämälleni. Ben suositteli käymään Coromandelin kylässä ja vierailemaan Driving Creek Railway & Potteries (DCR) nimisessä paikassa. Se oli aivan huikea tapaus, en ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Luonnonkaunis alue täynnä erilaista taidetta, käsityötä ja insinööriosaamista; veistoksia, käyttöesineitä, maalauksia, outoja tiilirakennelmia (keramiikan polttouuneja), pieniä työtiloja sekä lähes kolme kilometriä pitkä pienoisrautatie. Tee-se-itse- ideologian mestarinäyte.

Se oli lähes uskonnollinen kokemus. Heti kotiin palattuani etsin paikan jossa voisin opiskella keramiikka-alaa. Artesaaniopinnot Tammelan käsi-ja taideteollisessa oppilaitoksessa alkoivat syksyllä 1999.

Toisena lukuvuotena opintoihin sisältyi työharjoittelujakso. Tiesin heti minne lähetän hakemuksen. Kirjoitin kirjeen Barry Brickellille, tämän mystisen paikan (DCR) isännälle. Vastaus saapui jo muutaman viikon kuluttua. Barry suositteli tulemaan Uuteen-Seelantiin keväällä (2001) koska säät ovat silloin parhaimmillaan.

Elämä on ihmeellistä. Olin matkalla paikkaan, josta olin haaveillut viimeiset kaksi vuotta. Suoraan sanottuna minulla ei ollut hajuakaan minne olin menossa, oli vain se maaginen mielikuva. Minulla ei ollut mitään tietoa Barry Brickellin jo yli neljäkymmentä vuotta kestäneestä urasta keraamikkona, keramiikkauunien rakentajana, insinöörinä ja luonnonsuojelijana.

Kun saavuimme Coromandeliin Barry näytti meille (Johanna, nykyinen vaimoni oli kanssani, hän työskenteli Driving Creekissä mm. puutarhurina ja keramiikamuseon arkistoinnissa) majapaikkamme, muutaman neliön kokoisen pikku kopin, jonka nimi oli ”Mouse house”. Kopissa oli kapea laverisänky ja pöytä. Barry esitteli paikan hymyillen ja sanoi, että keraamikon elämä on yksinkertaista.

Mielestäni tämä ensimmäinen ohje on hyvä lähtökohta, jos mielii selviytyä keraamikon ammatissa nykyaikana. Kaikki ylimääräiset kulut on karsittava ja valittava muutoinkin melko askeettinen tie.

Aika DCR:ssä oli oppimista tekemällä ja näkemällä. Barry ei opettanut varsinaisesti mitään. Saatoin mennä katsomaan kun hän dreijasi ja kyselemään asioista, joista halusin tietää lisää, mutta pääasiassa työskentelin itsenäisesti. Keramiikka-alan kirjallisuutta ja lehtiä oli valtavat määrät vapaasti luettavissa, toisten keraamikkojen töitä nähtävillä ja käytettävissä joka puolella. Erilaisia keramiikan polttouuneja oli useita erilaisia tutkittavissa. Koko paikka oli visuaalisesti niin rikas, että tarvitsi vain pitää silmänsä auki ja ruokkia mieltään. Ilmapiiri oli kaikin puolin hyvin luova ja tekemiseen kannustava. Se synnytti pakottavan tarpeen päästä työn ääreen.

Kolme kuukautta kului nopeasti. Tietysti olin vain raapaissut pintaa mutta tiedostin, että kokemani tulee muokkaamaan loppuelämääni vahvasti.

“Tiedostin että kokemani tulee muokkaamaan loppuelämääni vahvasti.”

TEPPO HONKALA

Reilu vuosi matkan jälkeen oli seuraavan yllätyksen aika. Saimme puhelun Johannan äidiltä, että suvun omistaman maatilan päärakennus oli tyhjillään. Johannan isoäiti oli muuttanut vanhainkotiin ja talo tarvitsi uudet asukkaat. Tila on ollut suvulla 1500-luvulta alkaen, joten päätös oli helppo. Vuosi oli 2003.

Kirjoitin Barrylle kirjeen. Kuvailin uuden tilanteemme. Vastaus oli hyvin kannustava ja sisälsi muutaman hyvän vinkin joita noudattaa. Dreijaustaitoa on hiottava pitkäjänteisesti, käytettävät materiaalit on tunnettava ja esineiden poltossa on oltava liekkiuuni. Barry myös kutsui meidät takaisin Coromandeliin työskentelemään, mikä oli houkutteleva ajatus mutta meillä oli nyt tämä vanha tila huolehdittavana ja odotimme myös perheenlisäystä.

Olin sisäistänyt tämän yksinkertaisen elämäntavan merkityksen pyrinnöissäni ja suunnittelin toimintaani hyvin pienellä budjetilla.

Hyödynsin kaikenlaista löytö-ja hylkytavaraa rakentaessani itselleni työkaluja ja työtilaa. Ensin tein dreijan. Samanlaisen potkudreijan, jota käytin Barryn luona ja johon löytyi piirustukset Barryn kirjoittamasta oppikirjasta. Lähes kaikki tarvittava oli valmiina vanhan maatilan nurkissa. Työtilaksi olin ottanut pienen huoneen kotitalomme päädystä. Oli mahtava tunne kun esineitä alkoi syntyä itse tehdyllä potkudreijalla, joka ei maksanut mitään.

Kun ensimmäistä kertaa kokeilin dreijausta koulussa, sähköisellä dreijalla, en ollut järin innostunut, ja päätin keskittyä muihin valmistusmenetelmiin. Barryn luona edessäni oli kuitenkin omalla energiallani toimiva potkudreija, sille oli annettava mahdollisuus. Sitä kokeillessa koin ahaa elämyksen; pyörimisnopeus ja sen säätely suhteessa materiaaliin olivat heti kohdillaan. Dreija oli hiljainen. Ei ikävää moottorin surinaa. Eikä esineen muotoiluun tarvinnut sähköä. Taisin saada ensimmäisen käytännön esimerkin Barryn filosofiasta” not the thing but how”.

Melko pian alkoi selvitä kuinka paljon työtä dreijaustaidon eteen oli tehtävä. Ensimmäiset viisi vuotta menivät harjoitellessa. Vasta sitten koin ajoittain, että pystyn toteuttamaan dreijalla suunnitelmiani. Poltin töitä aluksi sähköuunissa. En kuitenkaan saanut niihin sitä Uudesta-Seelannista mieleeni jäänyttä oikeanlaista rouheutta ja elävyyttä ilman tulta. Vuonna 2007 päätin ottaa puuttuvan elementin mukaan valmistusprosessiin.

Puupolttoisen uunin rakentaminen tuntui siksikin hyvältä vaihtoehdolta, että havupuuta on runsaasti saatavilla tästä lähialueelta eikä se maksa mitään, jos talvisin osallistun puunkorjuuseen. Aloin opiskella puupolttoisia keramikkauuneja. Tilasin kaikki asiaa käsittelevät kirjat jotka löysin, surffasin netissä asian ja muutamaan kertaan kysyin neuvoja myös Barryltä. Kouluajalta minulla oli tallessa piirustukset Bourry-box tyyppiseen uuniin, mutta nyt hieman eri malleihin perehtyneenä koin, että tarvitaan jotain villimpää, suoraviivaisempaa yksilöä, jossa liekki ja lentävä tuhka ovat suorassa kosketuksessa esineisiin. Uunin olisi oltava myös sellainen, että selviän sen lämmittämisestä yksin.

Ceramic Monthly lehden toukokuun numerossa vuonna 2007, esiteltiin uunimalli, joka vastasi toiveitani. Loivaan rinteeseen rakennettu tunnelimallinen uuni oli nimetty Manabigamaksi.

Rakensin uunin kesällä 2008. Ilman aikaisempaa kokemusta vastaavasta, rakennusaika oli sekoitus intoa, jännitystä ja stressiä. Tekemistä ei yhtään helpottanut ”lohduttelevat” kommentit, ” voihan siinä sitten roskia polttaa jos se ei toimi”.

Tähän päivään asti uuni on toiminut loistavasti. Teen kaksi polttoa vuodessa. Työskentelen usein yksin, joten polton kesto on enimmillään 25 tuntia. Esineiden ladontaan käytän 5-7 päivää. Polttojälki, pinta- ja lasite-efektit ovat juuri sellaisia mistä olin haaveillut.

Meneillään on 14:s vuosi tätä elämäntapaa. Vuodet ovat olleet antoisia, täynnä elämyksiä ja isoja tunteita. Koen toimivani luontaisia ominaisuuksiani ja kykyjäni vastaavassa tehtävässä, jossa luovuus ja ruumiillinen työ ovat sopivassa tasapainossa. Kaikesta muodostuu kokonaisuus, elämä, jonka pystyn ymmärtämään.

Ihmisen rooli on muuttunut aktiivisesta tekijästä passiiviseksi kuluttajaksi. Sen vuoksi meidän on yhä vaikeampi ymmärtää tätä ympäröivää maailmaa, asioita ja esineitä, joiden kanssa elämme. Luulen, että se saa aikaan jonkin sortin yleistä välinpitämättömyyttä. Voisi kai sanoa, että tämä teknologisoitunut maailma saa meidät ajattelemaan koneen tavoin inhimillisyyden sijaan. Se miten jotain teemme vaikuttaa kaikkeen mitä näemme ympärillämme. Tekemisen tapa muokkaa myös ajatuksiamme.

”Mitä tahansa teetkin tulisi aina kiinnittää huomiota siihen miten asian teet. Jos tekemisen tapa on tarkoin mietitty, tekosi on aina myös esteettinen, kauneuteen pyrkivä. Jos taas tekoon suhtaudutaan suoritteenomaisesti, olematta läsnä, mennään sieltä missä aita on matalin, olennaisin jää puuttumaan.”

BARRY BRICKELL

Tämä luultavasti selittää miksi Driving Creek Railway & Potteries teki minuun niin lähtemättömän vaikutuksen, heti ensivierailulla 1999. Tulin kaupunkiympäristösta, insinöörien maasta, keskelle Barryn käsityönä rakentamaa pienoismaailmaa, jossa luonto ja taide kukoistivat.

En tekisi keramiikkaa, jos käyttössäni ei olisi näitä työtapoja ja -välineitä. Intohimoinen suhtautumiseni tähän työhön kumpuaa niistä. Puupolttoista uunia lämmittäessä koen todella olevani elossa. Kutkuttavaa jännitystä on aina ilmassa, jännitystä siitä kuinka asiat kehittyvät, eteneekö poltto toivotulla tavalla? Poltto vaatii paljon keskittymistä, väsymystä ei huomaa ennen kuin loppulämpötila on saavutettu. Jos kaikki sujuu niin kuin pitää on tunne sanoin kuvaamaton.

Muutama vuosi sitten rakensin itselleni toisen tyyppisen potkudreijan. Mallin jossa on vähän enemmän vääntövoimaa. ”Keraamikon dreija on kuin soitin. Se kaikkein tärkein työväline kauniiden esineiden teossa. Dreija on kuin viulu. Se on valittava huolellisesti, aivan kuin olisit valitsemassa kaikkein kalleinta Stradivariusta. Instrumentti on tehtävä istumaan juuri sinulle. Sama pätee dreijaan.”

(Barry Brickell, 5.6.2001). Käytin taas hyväkseni läheltä löytyvää romurautaa ja puuta. Tällä kertaa sijoitin kuitenkin muutaman euron kunnolliseen laakerointiin.

Työtilani on ollut jo vuosia samassa pihapiirissä olevassa vanhassa autotallissa. Kesällä 2016 muutimme loputkin vanhasta tallista uuteen käyttötarkoitukseen. Nyt verstaan kyljessä on n. 20 neliömetrin kokoinen myymälä. Rakensin myös tämän tilan samalla ideologialla. Kaikki käytetty puutavara oli metsästä itse haettua, myrskytuulien kaatamaa havupuuta. Osallistuin myös lautojen sahaukseen. Koko sisustus, ikkunat mukaan lukien, on jonkinlaista löytö- tai hylkytavaraa. Eristämätöntä myymälää lämmittää vain pieni kamina, joten sisälämpötila vastaa pitkälti ulkoilmaa.

Mitä välii?
Omalta kohdaltani voin sanoa, että aika paljon.